Minulla on nukkumisvaikeuksia. Nämä univaikeudet eivät ole uusi juttu, en ole nukkunut kunnon yöunia ainakaan vuoteen. Wilhelmiinan syntymän jälkeen unet ovat jatkuneet katkonaisina. Ja vaikka minulla olisi mahdollisuus nukkua( isäntä kun valvoo vuorollaan), niin en silti saa nukuttua. Insomnia vaivaa minua.
Niinpä eilen, repäisin itseni irti kotoa ja hipsin illan suussa, hyvän ystäväni luo, yökylään. Isäntä jäi Wilhelmiinan kanssa kaksistaan, viettämään laatuaikaa.
Mahdollisuus nukkua. Ihanaa. Ensimmäistä kertaa olin yön poissa kotoa, sitten Wilhelmiinan syntymän. Eroahdistus valtasi jo ennen kuin ehdin päästä perille. Töitä sai itsensä kanssa tehdä, etten lähtenyt takaisin kotiin. Ikävä oli huutava. Mutta päätin vaientaa sen äänen.
Ulkoilimme ystäväni ja hänen koiransa kanssa, söimme hyvän iltasen ja höpöteltiin ystäväni kanssa, tein itselleni manikyyrin ja luin, erittäin hyvää, kirjaa, kunnes uni tavoitti. Tosin helpotin unen tulemista nukahtamislääkkeellä. Nukuin yöni melko hyvin. Varovainen toteamus, sillä heräilin muutaman kerran yön aikana. Mutta olen levännyt. Ihanaa. Aamulla kyllä ensi töikseni, soitin kotiin. =)
Aamu jatkui rauhalliseen sävyyn. Keittelin aamukahvit, luin päivän lehden, siis heräilin aivan rauhassa. Sitten pakkailin tavarani ja siirryin taidekurssin maailmaan. Tänään maalasimme asetelmia. Loppuajasta alkoi jo tuli persuuksissa poltella, sen verran kova ikävä ja kiire kotiin oli. Mutta olihan kiva tulla kotiin, missä ihana tyttäreni otti minut hymyillen vastaan.
Univelkaa vielä jäi, mutta jos aina välillä ottaisin itselleni aikaa ja saisin nukuttua, olisin varmasti parempi äiti ihanalle tyttärelleni. Sillä voimia tämä äitiys vaatii. =)
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
perjantai 18. helmikuuta 2011
Nyt riittää
Nyt kertakaikkiaan riittää. Stop.Seis. Prkl!
Niin kaunis kuin tämäkin aurinkoinen talvipäivä on ollut, katselisin sitä vain visusti neljän seinän sisältä, takkatulen ääreltä.
Vihaan kylmyyttä. Todellakin vihaan. Tulen kiukkuiseksi, masentaa ja hatuttaa, kun palelen. Ja uskokaa minua, minä palelen. Viime talvena asuin vanhassa puutalossa, pienessä yksiössä, jossa lämpötila sisätiloissa oli tammi- helmikuussa 11 astetta. Hrrr. Nyt asun kerrostalossa, en tiedä mikä lämpötila on sisätiloissa, mutta kylmä on täälläkin. Vetää ikkunoista ja ovista hyytävän kylmää ilmaa sisään. Jalat palelee koko ajan, villasukista huolimatta. Tuntuu kuin olisin syväjäässä.
Vuosi vuodelta tulen varmemmaksi, että olen vahingossa syntynyt väärään maahan. Tosin en tiedä missä pitäisi asua, ettei lumimyräkät, kylmyys, taifuunit, tsunamit tai pyörremyrskyt yms. olisi riesana. Voiko säähän olla koskaan tyytyväinen?
Luulen kuuluvani tasalämpöiseen heimoon. Sellaiseen maahan, jossa lämpötilan vaihtelut pysyisi + 25 ja max -5 välisessä janassa. Sellaista paikkaa vaan tuskin maapallolla on. Mutta jos joku sellaisen paikan tietää, ilmoittaisitko minulle?
Josko sitä tänään pääsisi saunaan mummilaan, lämmittelemään.
Btw. niin mikä ilmastonmuutos?
Niin kaunis kuin tämäkin aurinkoinen talvipäivä on ollut, katselisin sitä vain visusti neljän seinän sisältä, takkatulen ääreltä.
Vihaan kylmyyttä. Todellakin vihaan. Tulen kiukkuiseksi, masentaa ja hatuttaa, kun palelen. Ja uskokaa minua, minä palelen. Viime talvena asuin vanhassa puutalossa, pienessä yksiössä, jossa lämpötila sisätiloissa oli tammi- helmikuussa 11 astetta. Hrrr. Nyt asun kerrostalossa, en tiedä mikä lämpötila on sisätiloissa, mutta kylmä on täälläkin. Vetää ikkunoista ja ovista hyytävän kylmää ilmaa sisään. Jalat palelee koko ajan, villasukista huolimatta. Tuntuu kuin olisin syväjäässä.
Vuosi vuodelta tulen varmemmaksi, että olen vahingossa syntynyt väärään maahan. Tosin en tiedä missä pitäisi asua, ettei lumimyräkät, kylmyys, taifuunit, tsunamit tai pyörremyrskyt yms. olisi riesana. Voiko säähän olla koskaan tyytyväinen?
Luulen kuuluvani tasalämpöiseen heimoon. Sellaiseen maahan, jossa lämpötilan vaihtelut pysyisi + 25 ja max -5 välisessä janassa. Sellaista paikkaa vaan tuskin maapallolla on. Mutta jos joku sellaisen paikan tietää, ilmoittaisitko minulle?
Josko sitä tänään pääsisi saunaan mummilaan, lämmittelemään.
Btw. niin mikä ilmastonmuutos?
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
Taiteilua ja downshiftaamista
Aloitin tänään Vop:n taidekurssin. Ensimmäistä kertaa Wilhelmiinan syntymän jälkeen, pariksi tunniksi uppouduin totaalisesti värien ja muotojen maailmaan, maalaamaan. Oli erittäin virkistävää jälleen maalata ja herätellä luovuutta. Juuri jotain tällaista olen kaivannut. Toivon kurssilla oppivani uutta ja innostuvani taas itseksenikin maalaamaan. Ehanaa!
Asiasta toiseen. Katselin A2 keskustelua työpahoinvoinnista. Herätti paljon ajatuksia ja huomasin peilaavani omaa elämääni ja syitä siihen miksi olen nyt tässä. Olen myös miettinyt tulevaa. Ohjelmassa puhuttiin, muodikkaasti, downshiftaamisesta. Huomasin, että omat valintani ovat juuri sitä.
Itsehän uuvuin työhöni, enkä ole halukas palaamaan siihen oravanpyörään. Oma arvomaailmani ei enää sopinut työni vaatimuksiin ja ahdistuin. Ahdistaa ajatuskin palaamisesta vanhaan työpaikkaani. Olen miettinyt vaihtoehtoja ja olen päätynyt ajatukseen, joka vielä vaatii tietenkin pohdintaa ja arviointia. Mutta haaveilen siitä, että heinäkuussa kun vanhempainvapaani loppuu, jäisin hoitovapaalle ja jatkaisin opiskelujani. Ohjaustoiminnan artenomin opiskelunihan jäi alkutekijöihinsä, kun sairastuin. Ensi syksynä, toivon pystyväni opiskeluja jatkamaan, aikuisopintojen muodossa ja olemaan Wilhelmiinan kanssa kotona.
Kun viimein olen saanut kokea äitiyden ihanuuden, haluan rauhoittaa elämääni. Haluan kasvattaa lastani kotona ja olla mahdollisimman paljon läsnä hänen elämässään. Tätä tietenkin aikansa ja kun, joskus saan opiskelut päätökseen, haaveena olisi oma toiminimi/yritys.
Joudun toki luopumaan paljosta, mutta pärjään pienemmälläkin. Ja jos se on onnellisuuden hinta, niin olkoon sitten niin. =)
Asiasta toiseen. Katselin A2 keskustelua työpahoinvoinnista. Herätti paljon ajatuksia ja huomasin peilaavani omaa elämääni ja syitä siihen miksi olen nyt tässä. Olen myös miettinyt tulevaa. Ohjelmassa puhuttiin, muodikkaasti, downshiftaamisesta. Huomasin, että omat valintani ovat juuri sitä.
Itsehän uuvuin työhöni, enkä ole halukas palaamaan siihen oravanpyörään. Oma arvomaailmani ei enää sopinut työni vaatimuksiin ja ahdistuin. Ahdistaa ajatuskin palaamisesta vanhaan työpaikkaani. Olen miettinyt vaihtoehtoja ja olen päätynyt ajatukseen, joka vielä vaatii tietenkin pohdintaa ja arviointia. Mutta haaveilen siitä, että heinäkuussa kun vanhempainvapaani loppuu, jäisin hoitovapaalle ja jatkaisin opiskelujani. Ohjaustoiminnan artenomin opiskelunihan jäi alkutekijöihinsä, kun sairastuin. Ensi syksynä, toivon pystyväni opiskeluja jatkamaan, aikuisopintojen muodossa ja olemaan Wilhelmiinan kanssa kotona.
Kun viimein olen saanut kokea äitiyden ihanuuden, haluan rauhoittaa elämääni. Haluan kasvattaa lastani kotona ja olla mahdollisimman paljon läsnä hänen elämässään. Tätä tietenkin aikansa ja kun, joskus saan opiskelut päätökseen, haaveena olisi oma toiminimi/yritys.
Joudun toki luopumaan paljosta, mutta pärjään pienemmälläkin. Ja jos se on onnellisuuden hinta, niin olkoon sitten niin. =)
torstai 3. helmikuuta 2011
Luopumista
Niin se vain on, että tässä elämässä joutuu luopumaan erinäisistä asioista.
Nyt, kun ihana tyttäreni on pian kolme kuukautta vanha ja elämäni on muuttunut merkittävästi ja asioita tarkastelee uudesta näkökulmasta, on täytynyt tehdä päätöksiä ja olen luopunut erinäisistä asioista.
Luulen, että äitiyden mukana tulee automaattisesti se, että asettaa itsensä ja omat tarpeensa toiselle sijalle. Tarkoitan, että mikäli lapsi tarvitsee sinua, automaattisesti lopetat sen mitä ikinä olitkaan tekemässä ja katsot mikä lapsella on hätänä. Ja nyt tarkennan, että ihanainen tyttöseni kärsii oksentelusta ja kovista vatsavaivoista. Ja koska en voi häneltä kipua ja kurjaa oloa poistaa, voin ainoastaan olla läsnä ja lohduttaa pienokaista.
Aiemmin kun minulla ei lasta vielä ollut, tuumin itsekseni, että minkähänlainen äiti minusta tulisi. Heräisinkö yöllä, kun lapsi tarvitsee minua, miten jaksaisin olla aina valmiudessa jne... Nyt huomaan, kyllä minä herään yöllä, kun pikkuinen alkaa olla nälissään ja kummasti sitä vaan jaksaa, vähilläkin unilla, koska on pakko.( <-enkä sano tätä negatiivisessa mielessä) Pieni tyttölapsi kun on niin täysin riippuvainen meistä vanhemmista.
Huomaan myös esim. rahankäytössä, että prioriteetit ovat muuttuneet ja harkintaa törsäämisvimmoihin on tullut huomattavasti.
Kaupungille, vierailulle tms. lähtö suunnitellaan ..öhöm... hitusen verran, enemmän ajatuksella kuin ennen (ainakin nyt vielä kun neiti on vielä niin kovin pikkuinen).
Koko elämänmeno on saanut uudenlaisen merkityksen ja toisaalta myös elämä on selkeämpää. Pieni lapsi ja hänen tarpeensa otetaan ensisijaisesti huomioon, tilanteessa kuin tilanteessa.
Yllättävän kivuttomasti, luopuminen entisistä tavoista on käynyt. Enää ei lähdetä ex-temporee risteilylle tai törsätä rahoja uusiin vaatteisiin jne. Niinkuin sanoin, sen täytyy tulla siinä jossain synnytyksen vaiheessa (19h et aikaa piisas),se selkeys siitä miten asiat tästä eteenpäin etenee. Mutta mites on isien laita? Heille se ei välttämättä ihan heti iskostu ja pientä kipuilua saattaa ilmaantua asian tiimoilta. Mutta tämäkin kuulunee vanhemmuuteen kasvamiseen. Ja Helpompaa tästä kaikesta tekee sen, että on toinen vanhempi jonka kanssa jakaa asioita ja vastuuta.
Tänään olen saattanut erään elämänvaiheen päätökseen, kun luovuin kissastani Vilmasta. Se teki kipeää ja ikävä jää suureksi. Tämäkin oli luopumista ja valinta, jonka tein helpottaakseni arkeamme ja omaa stressaantumistani. Ihan kivuttomasti, kun ei vauvan jälkeen yhteiselomme Vilman kanssa ole mennyt. Vilma reppana taisi hiukan mustistella. No Vilma pääsi hyvään kotiin ja toivon sydämmeni pohjasta, että sillä on siellä parempi olla.
Luopumistakin on erilaista. On sellaista, joka tulee kuin itsestään on helppo tehdä. Ja on sitä toisenlaista, joka on vaikeaa ja surullista ja josta jää ikävä.
Nyt, kun ihana tyttäreni on pian kolme kuukautta vanha ja elämäni on muuttunut merkittävästi ja asioita tarkastelee uudesta näkökulmasta, on täytynyt tehdä päätöksiä ja olen luopunut erinäisistä asioista.
Luulen, että äitiyden mukana tulee automaattisesti se, että asettaa itsensä ja omat tarpeensa toiselle sijalle. Tarkoitan, että mikäli lapsi tarvitsee sinua, automaattisesti lopetat sen mitä ikinä olitkaan tekemässä ja katsot mikä lapsella on hätänä. Ja nyt tarkennan, että ihanainen tyttöseni kärsii oksentelusta ja kovista vatsavaivoista. Ja koska en voi häneltä kipua ja kurjaa oloa poistaa, voin ainoastaan olla läsnä ja lohduttaa pienokaista.
Aiemmin kun minulla ei lasta vielä ollut, tuumin itsekseni, että minkähänlainen äiti minusta tulisi. Heräisinkö yöllä, kun lapsi tarvitsee minua, miten jaksaisin olla aina valmiudessa jne... Nyt huomaan, kyllä minä herään yöllä, kun pikkuinen alkaa olla nälissään ja kummasti sitä vaan jaksaa, vähilläkin unilla, koska on pakko.( <-enkä sano tätä negatiivisessa mielessä) Pieni tyttölapsi kun on niin täysin riippuvainen meistä vanhemmista.
Huomaan myös esim. rahankäytössä, että prioriteetit ovat muuttuneet ja harkintaa törsäämisvimmoihin on tullut huomattavasti.
Kaupungille, vierailulle tms. lähtö suunnitellaan ..öhöm... hitusen verran, enemmän ajatuksella kuin ennen (ainakin nyt vielä kun neiti on vielä niin kovin pikkuinen).
Koko elämänmeno on saanut uudenlaisen merkityksen ja toisaalta myös elämä on selkeämpää. Pieni lapsi ja hänen tarpeensa otetaan ensisijaisesti huomioon, tilanteessa kuin tilanteessa.
Yllättävän kivuttomasti, luopuminen entisistä tavoista on käynyt. Enää ei lähdetä ex-temporee risteilylle tai törsätä rahoja uusiin vaatteisiin jne. Niinkuin sanoin, sen täytyy tulla siinä jossain synnytyksen vaiheessa (19h et aikaa piisas),se selkeys siitä miten asiat tästä eteenpäin etenee. Mutta mites on isien laita? Heille se ei välttämättä ihan heti iskostu ja pientä kipuilua saattaa ilmaantua asian tiimoilta. Mutta tämäkin kuulunee vanhemmuuteen kasvamiseen. Ja Helpompaa tästä kaikesta tekee sen, että on toinen vanhempi jonka kanssa jakaa asioita ja vastuuta.
Tänään olen saattanut erään elämänvaiheen päätökseen, kun luovuin kissastani Vilmasta. Se teki kipeää ja ikävä jää suureksi. Tämäkin oli luopumista ja valinta, jonka tein helpottaakseni arkeamme ja omaa stressaantumistani. Ihan kivuttomasti, kun ei vauvan jälkeen yhteiselomme Vilman kanssa ole mennyt. Vilma reppana taisi hiukan mustistella. No Vilma pääsi hyvään kotiin ja toivon sydämmeni pohjasta, että sillä on siellä parempi olla.
Luopumistakin on erilaista. On sellaista, joka tulee kuin itsestään on helppo tehdä. Ja on sitä toisenlaista, joka on vaikeaa ja surullista ja josta jää ikävä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)