Luopumista

Niin se vain on, että tässä elämässä joutuu luopumaan erinäisistä asioista. 


Nyt, kun ihana tyttäreni on pian kolme kuukautta vanha ja elämäni on muuttunut merkittävästi ja asioita tarkastelee uudesta näkökulmasta, on täytynyt tehdä päätöksiä ja olen luopunut erinäisistä asioista. 


Luulen, että äitiyden mukana tulee automaattisesti se, että asettaa itsensä ja omat tarpeensa toiselle sijalle. Tarkoitan, että mikäli lapsi tarvitsee sinua, automaattisesti lopetat sen mitä ikinä olitkaan tekemässä ja katsot mikä lapsella on hätänä. Ja nyt tarkennan, että ihanainen tyttöseni kärsii oksentelusta ja kovista vatsavaivoista. Ja koska en voi häneltä kipua ja kurjaa oloa poistaa, voin ainoastaan olla läsnä ja lohduttaa pienokaista. 


Aiemmin kun minulla ei lasta vielä ollut, tuumin itsekseni, että minkähänlainen äiti minusta tulisi. Heräisinkö yöllä, kun lapsi tarvitsee minua, miten jaksaisin olla aina valmiudessa jne... Nyt huomaan, kyllä minä herään yöllä, kun pikkuinen alkaa olla nälissään ja kummasti sitä vaan jaksaa, vähilläkin unilla, koska on pakko.( <-enkä sano tätä negatiivisessa mielessä) Pieni tyttölapsi kun on niin täysin riippuvainen meistä vanhemmista. 
Huomaan myös esim. rahankäytössä, että prioriteetit ovat muuttuneet ja harkintaa törsäämisvimmoihin on tullut huomattavasti. 
Kaupungille, vierailulle tms. lähtö suunnitellaan ..öhöm... hitusen verran, enemmän ajatuksella kuin ennen (ainakin nyt vielä kun neiti on vielä niin kovin pikkuinen). 
Koko elämänmeno on saanut uudenlaisen merkityksen ja toisaalta myös elämä on selkeämpää. Pieni lapsi ja hänen tarpeensa otetaan ensisijaisesti huomioon, tilanteessa kuin tilanteessa. 


Yllättävän kivuttomasti, luopuminen entisistä tavoista on käynyt. Enää ei lähdetä ex-temporee risteilylle tai törsätä rahoja uusiin vaatteisiin jne. Niinkuin sanoin, sen täytyy tulla siinä jossain synnytyksen vaiheessa (19h et aikaa piisas),se selkeys siitä miten asiat tästä eteenpäin etenee. Mutta mites on isien laita? Heille se ei välttämättä ihan heti iskostu ja pientä kipuilua saattaa ilmaantua asian tiimoilta. Mutta tämäkin kuulunee vanhemmuuteen kasvamiseen. Ja Helpompaa tästä kaikesta tekee sen, että on toinen vanhempi jonka kanssa jakaa asioita ja vastuuta. 


Tänään olen saattanut erään elämänvaiheen päätökseen, kun luovuin kissastani Vilmasta. Se teki kipeää ja ikävä jää suureksi. Tämäkin oli luopumista ja valinta, jonka tein helpottaakseni arkeamme ja omaa stressaantumistani. Ihan kivuttomasti, kun ei vauvan jälkeen yhteiselomme Vilman kanssa ole mennyt. Vilma reppana taisi hiukan mustistella. No Vilma pääsi hyvään kotiin ja toivon sydämmeni pohjasta, että sillä on siellä parempi olla.


Luopumistakin on erilaista. On sellaista, joka tulee kuin itsestään on helppo tehdä. Ja on sitä toisenlaista, joka on vaikeaa ja surullista ja josta jää ikävä.