Nonniin...

...väsymyksenkin uhalla, kirjuuttelen nyt, yömyöhällä.

Minulla on ollut useampana iltana, nukkumaan mennessä valtava into kirjuutella. Päässä on pyörinyt jos jonkinsorttisia aatoksia, koskien päivittäisiä kommeluksia, elämää yleensä, maailmalla tapahtuneita ja kulttuuria jajajajaja.... 

Vaikeuksia kirjoittelemisen kannalta on aiheuttanut talossa tehtävä putkiremontti, jonka mukanaan tuoma desibelitaso on ajoittain lähes sydämmenpysäyttävää, aivot jäädyttävää, ärsyttävää, häiritsevää ja aivan liian KOVAA. 

Voitte vaan kuvitella, miten hyvin Wilkku nukkuu päikkäreitään. Joinain päivinä on pidempiä "hiljaisia" hetkiä jolloin tyttö saa nukuttua kunnon päikkärit, mutta esim. tänään nukkui ehkä n. 15 min.  Eli ei sitä aikaa kirjoittamiselle muutenkaan olisi, paitsi näin yöllä. 

No nyt uhmaan ohimoilla jyskyttävää särkyä ja väsymystä ja kirjoitan hiukan.

Saatiin aika TAYS:iin. 5.9. Just joo... Minäpä se sitten soitin sinne eilen ja esitin toiveeni päästä aikaisemmin, koska Wilkun tilanne on mikä on. Sain ilon keskustella, elämään/työhönsä kyllästyneeltä ja "lomat on vielä pitämättä" fiiliksellä varustautuneelta kuulostavan, henkilön kanssa. Kysyin josko 'olisi mahdollista, että meille soitettais jos tulee peruutuksia, voitaisiin nopeallakin varotusajalla tulla?' Tympeä vastaus kuului " kyllähän te nyt ymmärrätte,että jos minä otan tänne pöydälle roikkumaan näitä nimiä kymmenittäin, niin johan meidän työaika menee vaan ihmisille soitteluun." jnejne... Ja sitä rataa.. Oli jälleen kerran sellainen 'hampaiden kiristysolo' puhelun jälkeen. Jäi sellainen fiilis, että pakko kait se on odotella sinne syyskuulle. Niin ja se syyskuun aika oli vielä erikoistuvalle lääkärille, joka on saatu auttamaan ruuhkan purkamisessa.... Grrrr...

No eniveis, kannatti soittaa ja jopa kiristelläkin, kun tänään sain puhelun samaiselta hoitajalta, joka ilmoitti tämän viikon torstaille tulleesta peruutuksesta. Ilomielin otin ajan vastaan. Ja päästään ihan kokeneelle endokrinologian erikoislääkärille. Menemme siis torstaina Taysiin päiväksi lisätutkimuksiin. Jännittää vähän, toisaalta olen hyvin iloinen, että päästään näin pian, toiveikaskin on olo, josko saataisiin selvyyttä Wilkun tilanteeseen. Siispä päivän ylimääräinen positiivisuuspläjäys kiteytyi tässä.

Tuo ihanainen tyttöseni kyllä jaksaa hämmästyttää minua päivittäin. Wilkulla on aivan uskomaton muisti. Tyttö on 1v8kk, (muuten tänään) ja muistaa jo useamman viikon takaisia tapahtumia ja asioita. Niistä sitten höpötellään iltaisin ennen nukkumaanmenoa. 

Kuten kun olimme viime viikolla eräällä kotieläinpihalla käymässä, nähtiin hevosia, lampaita, pupuja,  kanoja jne.. Siellä oli puhetta kuinka olen joskus ratsastanut, Wilkku oli sylissäni, mutta hyvin keskittynyt seuraamaan lähellä olevia, hiukan pelottaviakin, hevosia. Kun illalla käytiin yöpuulle alkoi senpäiväinen höpötys. Höpötteli mitä kaikkia eläimiä oltiin nähty, mitä ne eläimet teki ( puput pötkötteli, heppa innostu kova$ti hiinumaan jne...)

Sitten... " Äiti jossus rassastanu, Miina jossus rassastanu" Minä siihen että, et kai sinä vielä ole ratsastanut? Haluatko mennä ratsastamaan ?  " Wilkku siihen "haluan!"  Minä "no mennään yhdessä sitten kun olet hiukan isompi tyttö, äiti tulee sinun kanssa ratsastamaan, jos haluat".  Wilkku " Joo, ihan kohta pääset" (hän puhuu itsestään toisessa persoonassa)  !!!!! 

Hih... 1v.8kk!

 Joku aika sitten hän puhui illalla että " äiti käy joskus asioilla, mutta äiti tulee aina takaisin. Äiti ei koskaan jätä sua"

 Olin aiemmin päivällä sanonut Wilkulle, joka jäi hoitajan kanssa kotiin kun kävin asioilla, että äiti käy vaan ja äiti tulee takaisin pian. Sanoin myös että äiti ei sua koskaan jätä, äiti tulee aina takaisin.

.... Huoh .... 

Minkähänlaisista asioista me keskustellaan hmmmm vuoden päästä? Niin tosiaan Wilkku puhuu todella paljon ikäisekseen.... ymmärräthän....... Todella paljon! =) Ei hiljaista hetkeä ole, paitsi kun hän nukkuu. Jos Wilkku ei puhu, hän laulaa.  Ja jos ei mikään laulu tule mieleen, niin hän laulaen kertoilee mitä puuhaa, tai mitä äiti puuhaa.... =)

No juu... Ihana rakas pieni <3 

Nyt alkaa aatos harhaileen siihen malliin et lopetan tältä erää... Palaan  astialle jahka hetken itselleni saan... 

Ps. erheet ja virheet pistän väsyn piikkiin... =)

Hiljaisuuden kaipuu

Alkaa ottaa koville, tämä hiljaisuudettomuus.(onko tuo edes oikea sana? ) 


Anyway, nyt muistan, miksi olen välttänyt kerrostaloasumista vuosien ajan. Kerrostalossa, kun ei ole hiljaista hetkeä koskaan. Asun vielä suht' vilkas liikenteisen maantien varressa, joten jos talossa on hiljaista niin takuu varmasti joku rekka, jos toinenkin karauttaa tiellä, tai ambulanssi tai poliisi tms. Milloin joku  naapuri tekee remonttia, milloin pihalta kuuluu "meteliä", viereisen talon saksanpaimenkoira päättää avautua jollekin tai sitten posteljooni, tai joku kolistelee rappukäytävässä,naapurin pesukone linkoaa kolisten. Tuntuu kuin seinät olisi paperia ja kuulen kaikki mahdolliset elämisen äänet. Siis naapureiden elämisen äänet. Alkaa ärsyttää. 
Ja onko ihme, ettei pieni tyttäremme nuku puolta tuntia enempää, kun makuuhuoneen alapuolella on parkkipaikka ja vielä parturi/kampaamo, jolla asiakkaita piisaa.


 Äänet häiritsevät myös öiseen aikaan. Joku lähtee viideltä aamulla töihin ja käyttää autoaan makkarin ikkunan alla, tai vastavuoroisesti joku tulee töistä puolen yön aikaan, jollakin on bileet tai joku angsti, niinkuin tässä taannoin, kun yläkerran tytöllä oli suru puserossa, tai ainakin niin päättelimme, kun hän huudatti Mamban älä jätä minua ja Ressun Älä mee biisejä. Toistaen. Volumet kaakossa. Keskellä yötä. Jne. Lista jatkuu loputtomiin elämisen äänistä kerrostalossa. 


Elämä pienen lapsosen kanssa on muutenkin välillä hieman äänekästä, siitä tempperamenttinen tyttäremme pitää huolen. 


Välillä hakee huumoria ihan tosissaan, tämä jatkuva äänien kakofonia. Kaipaan hiljaisuutta, edes pienen hetken hiljaisuutta. 


Hiljaisuuttakin lienee monenlaista, tai me koemme sen erilailla. Toisen hiljaisuus, on toisen kakofoniaa. Joku jopa hengittää kovaäänisesti, puhuu kovaa tai on muuten vaan olemukseltaan äänekäs. Joku toinen taas on on rauhaisampi kaikinpuolin. Kaikki eivät kestä hiljaisuutta, joku taas tarvitsee hiljaisuutta ympärilleen. Minä alan vakuuttua siitä että minun on päästävä pois kerrostalosta. 


Tyttäremme on äärimmäisen valpas ja kiinnostunut kaikesta. Mietin onko tämä jatkuva hälinä ympärillämme, hyväksi viiden kuukauden ikäiselle tytölle, joka on melko herkkä uninen ja todellakin valppaana koko ajan. Minulle se ei ainakaan ole hyvästä, voisiko siitä päätellä jotain? 


Sanotaan että kaikkeen tottuu, mutta liekö äidinvaistot vai mikä syynä etten tunnu tottuvan enää kerrostaloasumiseen. Vai en taida edes haluta. Täytyykö sitä muuttaa kuinka korpeen, että edes välillä olisi ihan hiljaista? 


Jos saisin lottovoiton ostaisin omakotitalon, jostain rauhalliselta paikalta. Tai sitten äänieristäisin asuntoni. Tosin taitaa olla melko vaikeaa, kun en lottoa.  


Jaahas tämä angstaus päättyy tähän, tyttäremme heräsi.